Kisaaminen aloittaminen oli paras päätös, mitä olen tehnyt koko heppailuaikanani

 

t. Koto Alli, om. Tiina Paulus

Olin monta vuotta epävarma ja tavoitteeton ratsastaja. Kävin tunneilla, mutta en koskaan halunnut kisata vaikka siihen kehottivat niin opettajat, harrastuksen kustantaja kuin kaikki poniäidit tallilla. En kokenut voivani pärjätä, ja sitä paitsi olin "jo" viisitoista. Kisaaminenhan olisi pitänyt aloittaa heti pienenä, tai ainaki heti alkeiskurssin jälkeen.

Muutin päätökseni kisaamattomuudesta hetken mielijohteesta, kuten minulla on muutenkin aina tapana. Olin menossa joku keskiviikko tai torstai ratsastamaan, ja viikonloppuna oli tulossa harjoituskisat. Ilman mitään syytä laitoin nimeni listaan, ja sinä viikonloppuna sitten pääsin hienon Herttua-ruunan kanssa ensimmäiselle kouluradalleni. Siitä lähtien olen ollut koukussa.

Fiilis kouluradalla on aina jotenkin uskomaton. Vaikka taustalla soi ärsyttävä musiikki, ja aasi ja katsomon vauvat huutavat kilpaa, on pää ihan tyhjä. Alkutervehdyksestä lopputervehdykseen olen 110% läsnä hevosen kanssa, vaikka kyse olisikin vain HeC-luokasta. Kun tuomari sanoo "kiitos", havahdun ja kiitän hevosta. Ja sitten haluan jo uudelle radalle!

Hevoset ja huomio ovat huumetta.

Nykyään harrastuksesta puuttuu se päämäärättömyys. Vaikka kisaankin vain muutamat startit vuodessa kotikisoissa, on silti vihdoin jotain, jota kohti tähdätä. Tarvitsin selvästi jonkun päämäärän, sillä näiden viimevuosien aikana kun olen haaveillut kisaamisesta, ei minulla ole ollut kertaakaan sellaisia motivaatiopuutoksia kuin ennen tätä.